Mitä on joogasivistys?

Tämä artikkeli on alunperin julkaistu Ananda-lehden numerossa 3/2019

Jooga muuttuu. Tarvitaan uutta, moniulotteista tapaa hahmottaa, mitä jooga on ja mitkä ovat sen mahdollisuudet – tarvitaan joogasivistystä.

2010-luvun myötä uusi sivu on kääntynyt joogan historiassa.  1800-luvulla jooga kuin sattumalta pelastui unohdukselta ja siitä kasvoi intialaisten uuden kulttuurisen itseymmärryksen symboli. 1900-lukua puolestaan leimasivat joogan globalisoituminen ja muuttuminen uskonnollisesta mystiikasta terveyden ja hyvinvoinnin välineeksi. Mutta mitä tapahtui uuden vuosituhannen toisella vuosikymmenellä?

Joogan kansainvälisessä voittokulussa keskeistä osaa näytteli kourallinen joogaguruja, jotka tahoillaan uudistivat joogaa ja joiden länsimaiset oppilaat levittivät mestariensa sanomaa kotimaissaan. Tirumalai Krishnamacharya (1888–1989), Swami Sivananda (1887–1963), Paramahansa Yogananda (1893–1952), Indra Devi (1899–2002), B. K. S. Iyengar (1918–2014), Pattabhi Jois (1915–2009) ja T. K. V. Desikachar (1938–2016) olivat kaikki kansainvälisen joogailmiön keskeisiä arkkitehtejä. Heidän juurensa olivat syvällä intialaisessa kulttuurissa ja joogisissa perimyslinjoissa. Silti he itse olivat modernin maailman kasvatteja ja kurottivat työllään kauas tulevaisuuteen.

2010-luvun lähetessä loppuaan kaikki 1900-luvun merkittävät joogagurut ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen. Tietenkään heidän opetuksensa eivät ole mihinkään kadonneet. Lukemattomat oppilaat jatkavat gurujensa työtä. Lisäksi suurempia ja pienempiä mestareita on tänä päivänä mahdollisesti enemmän kuin koskaan. Mutta tässä saattaakin piillä tämän päivän joogailmiön suurin ero aiempaan verrattuna: gurujen, joogasuuntausten ja harjoittajien ennennäkemättömän suuri määrä pienentää kunkin yksittäisen gurun ja suuntauksen vaikutusta.

Perimyslinjojen jälkeinen aika

Joogan nykyisen suosion kannalta karismaattisia guruhahmoja ja heidän perimyslinjojaan suurempi merkitys tuntuu olevan sillä, että joogan asanaharjoitusta brändätään yhä uusille kohderyhmille. Joogaa yhdistellään muihin lajeihin. Sitä tuodaan uusiin ympäristöihin, puetaan uudenlaisiin vaatteisiin, siitä puhutaan uusilla tavoilla.

Tässä prosessissa liikkeellepanevana voimana eivät ole perinteeseen nojaavat hengelliset auktoriteetit ja perinteiset koulukunnat, vaan yksittäiset joogaopettajat, joiden osaaminen perustuu laaja-alaiseen opiskeluun niin joogan kuin muidenkin harjoitteiden parissa. Nykyinen joogaopettaja on enemmänkin asiantuntija kuin hengellinen mestari. Yhä harvemmat harjoittajat seuraavat vain yhtä opettajaa ja sitoutuvat vain yhteen joogatyyliin.

Joogatutkija Theodora Wildcroft on kutsunut joogan valtavirran erkanemista gurujen auktoriteetista ja tiukasta koulukuntiin sitoutumisesta ”perimyslinjojen jälkeiseksi joogaksi” (Post-Lineage Yoga). Perinteisesti harjoituksen siirtyminen perimyslinjan sisällä on ollut tae sen autenttisuudesta. Nykyjoogeista yhä useampi on kuitenkin opiskellut useamman kuin yhden perimyslinjan harjoitusta ja monet myös yhdistävät opetukseensa ja harjoitukseensa täysin joogan ulkopuolelta omaksumiaan asioita. Autenttisuus ja auktoriteetti perustuvat – ainakin teoriassa – osaamiseen ja tuloksiin pikemmin kuin perinteeseen.

Perimyslinjojen jälkeinen jooga on puhtaasti kuvaileva termi. Se toteaa, mihin suuntaan jooga on viime vuosikymmeninä kehittynyt ja todennäköisesti kehittymässä. Se ei tee arvoasetelmaa perimyslinja jatkavan ja niistä irtaantuneen joogan välille, ainoastaan toteaa niiden välisen eron. Tästä huolimatta Wildcroftin oivallus on joissakin piireissä nähty hyökkäyksenä ”perinteistä joogaa” kohtaan.

Näyttääkin siltä, että joogan kenttä on jakautunut kahtia niihin, jotka haluavat pitää tiukasti kiinni jonkin tietyn gurun tai koulukunnan opetuksista ja niihin, joiden mielestä jooga voi olla käytännössä mitä tahansa. Kuten kaikilla muilla inhimillisen toiminnan alueilla, näiden kahden ääripään väliin mahtuu monen asteisia, enemmän tai vähemmän tolkullisia näkemyksiä, sekä puhdasta välinpitämättömyyttä mistään muusta kuin omasta harjoituksesta.

Joogaa ajassa ja tilassa

Vaikka joogan juuret ovat kaukana muinaisuudessa, se ei ole ajaton ja muuttumaton ilmiö. Se, mitä joogalla on aikojen kuluessa tarkoitettu, miten sitä on harjoitettu ja mitä sillä on tavoiteltu, on muuttunut moneen kertaan. Samoin on muuttunut se, millaisia ihanteita ja huolenaiheita joogaan kohdistetaan ja millaiset mielikuvat joogan harjoittajista vallitsevat.

Intiassa joogaa on määritelty suhteessa maan kotoperäisiin uskonnollisiin perinteisiin. Varhaisimmissa muodoissaan jooga esitetään harvoille ja valituille sopivana, yksilöllisenä polkuna erotuksena valtavirran kollektiivisesta uskonnonharjoituksesta. Myöhemmin jooga määriteltiin suhteessa islamiin, kristinuskoon, länsimaiseen filosofiaan ja luonnontieteisiin. 1900-luvulla siitä tuli Intian kansallisen identiteetin symboli. Länsimaissa joogaa on puolestaan pyritty esittämään tavoilla, joka toisaalta korostaa sen tieteellisyyttä, toisaalta yhteensopivuutta kristillisen perinteen kanssa. Joogan kaupallistumisen myötä tyypilliseksi on muodostunut puhetapa, jonka mukaan ”jooga sopii kaikille”.

Ulkopuolelta jooga on nähty esimerkiksi uhkana (etenkin naisten) moraalille, mielenterveydelle ja kristinuskolle. 2000-luvun taitteessa huomio kiinnittyi asanaharjoituksen aiheuttamiin loukkaantumisiin. Nyt keskustelu puolestaan keskittyy kulttuurisen omimisen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kysymyksiin. Kaikki nämä huolenaiheet kertovat enemmän joogaa ympäröivästä kulttuurista kuin joogasta itsestään. Ne ovat samalla tavoin mielivaltaisia varjoja, jotka heijastavat sitä aikaa ja laajempaa ympäristöä, jossa joogaa harjoitetaan.

2000-luvun myötä myös joogan humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus lähtivät uuteen kasvuun. 2010-luvun lähestyessä loppuaan modernin joogan tutkimus on vakiinnuttanut asemansa monitieteisenä tutkimuskenttänä, joka on aktiivisesti vuorovaikutuksessa joogan opettajien ja harjoittajien kanssa. Näyttääkin siltä, että tämänhetkistä joogailmiötä määrittää kasvavassa määrin tietoisuus joogasta historiallisena ja kulttuurisena ilmiönä. Tämä mahdollistaa joogan uudenlaisen, etääntyneemmän tarkastelun.

Moniulotteinen jooga

Edellä olevan pohjustuksen tavoitteena on ollut kuvata, millaisia käsityksiä joogasta nykymaailmassa vallitsee ja millaisiin keskusteluihin se kytkeytyy. Joogasta ei ole nykypäivänä enää mahdollista puhua pelkästään intialaisen uskonnollisuuden tai edes idän ja lännen kohtaamisen kontekstissa. On mahdotonta löytää minkäänlaista muuttumatonta ydintä, joka esimerkiksi yhdistäisi Patanjalin Joogasutran filosofian ja kaikki nykyiset asanapainotteiset joogamuodot. Suurimmalla osalla joogan opettajista ja harjoittajista ei ole mitään tekemistä Intian tai sen uskonnollisten perinteiden kanssa. Kuitenkin ajatus joogasta puhtaasti maallistuneena ja historiattomana liikuntamuotona on yhtä lailla mahdoton. Niin kauan kuin sana ”jooga” kulkee harjoituksen mukana, se kietoutuu osaksi vuosituhansien mittaista, globaalia ideoiden ja käytäntöjen rihmastoa.

Yksittäinen joogan harjoittaja kuitenkin tarkastelee joogaa ennen kaikkea oman harjoituksensa kautta. Vaikka onkin yhä tyypillisempää, että joogan harrastajat harjoittavat useampaa kuin yhtä joogatyyliä, on harjoitettu jooga aina jotain tiettyä joogaa, ei ”joogaa yleensä”. Moniulotteinen ja -ilmeinen joogailmiö on abstraktio, joka on johdettu lukemattomista konkreettisista tavoista ”tehdä joogaa”. Kuten muissakin kulttuurin tason asioissa, moninaisuutta voi olla olemassa ainoastaan selvärajaisten, konkreettisten ilmenemismuotojen kautta.

Samaan aikaan on tiedostettava, että joogaa ei harjoiteta tyhjiössä, vaan tietyssä historiallisessa, kulttuurisessa, sosiaalisessa ja maantieteellisessä tilanteessa. Jooga ei ole pelkkä harjoitus tässä ja nyt, vaan osa laajempaa historiallista ja kulttuurista verkostoa. Kaikki maailmassa harjoitettu jooga on suhteessa myös kaikkeen muuhun harjoitettuun joogaan.  Siksi – vaikka se saattaakin vaikuttaa houkuttelevalta – ei linnoittautuminen oman harjoituksen aitouden ja parhauden turviin ole kestävä ratkaisu. Mutta ei sitä ole myöskään joogan sisäisen moninaisuuden ja ristiriitaisuuden sivuuttaminen olankohautuksella. Kaikki jooga ei ole samaa.

Jotta jooga voisi olla jotain muuta kuin menneisyyteen takertunutta ja historiallisesti kestämätöntä traditionalismia tai pinnallista ja harmitonta hyvän mielen jumppaa, tarvitaan uudenlaista, moniulotteista lähestymistapaa. Sellaista, joka on juurtunut konkreettiseen joogaharjoitukseen, joka ottaa huomioon joogan filosofisen ja maailmankuvallisen ulottuvuuden, ja joka ammentaa yhä kasvavasta joogaa koskevasta tutkimustiedosta. Tällainen lähestymistapa palvelisi niin perinteisten joogasuuntausten omistautuneita harjoittajia kuin joogaan välittömämmin ja vapaamuotoisemmin suhtautuvia. Tarvitaan joogasivistystä.

Mitä on joogasivistys?

Kutsun joogan teorian ja käytännön, perinteen, historian ja monimuotoisuuden huomioivaa lähestymistapaa joogasivistykseksi. Sana ’sivistys’ saattaa, etenkin joogan yhteydessä, synnyttää omituisia mielikuvia – ehkä se kalskahtaa elitistiseltä. Aikana, jota kiinnostaa enemmän tasapäisyys kuin totuus, joka arvostaa enemmän määrää kuin laatua, yhdistyy sivistys ennen kaikkea epäkäytännölliseen ja usein eksklusiiviseen kirjatietoon.

Oikeastaan asia on juuri päinvastoin. Vuonna 1991 Martti Rapola kirjoitti Kielikello-lehdessä, että sivistys ”tulee näkyviin paitsi tiedollisen ja taidollisen myös esteettisen ja aineellisen tason nousuna sekä tunne-elämän ja sosiaalisen suhtautumisen, käyttäytymisen jalostumisena. Se saattaa olla sisäistä, maailmankatsomusta ja vakaumusta perustavaa, mutta sillä voidaan ymmärtää pelkästään ulkonaistakin, muotojen ja tapojen säännöttymistä ja hienostumista.”

Sivistys siis tarkoittaa eräänlaista jalostumista, joka tapahtuu useilla eri tasoilla: tiedon, taidon, herkkyyden, ulkoisten olosuhteiden ja käyttäytymisen tasolla. Sivistynyt ihminen paitsi tietää paljon, hän osaa myös soveltaa tietojaan käytäntöön, arvioida uutta tietoa ja tilanteita, sekä suhtautua avarakatseisesti kohtaamiinsa ilmiöihin. Sivistys ei ole rikkiviisautta; sivistynyt ihminen ei eksy irrallisen knoppitiedon suohon. Päinvastoin, hän osaa tehdä perusteltuja arvostelmia, erottaa tärkeän tarpeettomasta ja hyödyllisen haitallisesta. Hän ei kuitenkaan ole dogmaattinen, vaan on avoin myös uudelle tiedolle ja toisenlaisille näkemyksille.

Juuri tällaista jalostumista myös nykyinen joogakenttä kaipaa. Olipa kyseessä sitten jonkin perinteisen joogakoulun, modernin gurun tai viimeisimmän trendijoogan harjoittaja, joogasivistys voi ainoastaan rikastuttaa hänen kokemustaan joogasta. Ainoastaan joogasivistyksen kautta ihmisen on mahdollista hahmottaa, mitä jooga oikeastaan on, mitä sillä on mahdollista saavuttaa, millaisia menetelmiä siihen sisältyy, ja miten jokin tietty joogasuuntaus sijoittuu joogan historialliseen jatkumoon ja kulttuuriseen kenttään.

Täydellisen vapauden polku

Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Ananda-lehden numerossa 4/2017.

Jooga ei ole muusta maailmasta irrallinen ilmiö. Mutta mikä on sen rooli aikamme ristiriidoissa? Onko joogalla poliittinen ulottuvuus?

Vanha buddhalainen tarina kertoo kuninkaasta, jolla oli herkät jalkapohjat. Kun hän asteli valtakunnassaan avojaloin, tekivät tikut ja pikkukivet hänen kulkemisestaan tuskallista. Siispä kuningas määräsi palvelijoitaan peittämään koko maan nahalla. Tämä osoittautui kuitenkin hankalaksi, sillä mistä palvelijat löytäisivät riittävästi nahkaa valtakunnan vuoraamiseen? Entä miten kävisi kasvien ja eläinten? Silloin kuninkaan luokse tuli vaeltava munkki. Kuultuaan kuninkaan huolen munkki antoi tälle kaksi pientä nahkapalaa ja neuvoi, miten niistä tehdään kengät.

Tämä tarina ilmentää buddhalaista oppia, jonka mukaan on parempi muuttaa itseään sen sijaan, että yrittäisi epätoivoisesti muuttaa maailmaa. Sama käsitys läpäisee koko Intian henkisen perinteen, myös joogan. Joogan mukaan kärsimyksistä ei vapauduta ulkoisia olosuhteita muuttamalla, vaan vahvistamalla itseään ja suuntaamalla huomionsa sisäänpäin.

Modernit yhteiskunnalliset teoriat perustuvat aivan päinvastaiselle ajatukselle.  Niiden mukaan ihminen on ensisijaisesti ympäristönsä tuote. Erityisesti marxilaisuudesta ammentavat suuntaukset väittävät, että epäoikeudenmukaiset yhteiskunnalliset olosuhteet ovat kaiken kärsimyksen, rikollisuuden, väkivallan ja sosiaalisten ongelmien syy. Vapauden ja onnellisuuden saavuttaminen edellyttää ulkoista muutosta.

Kukaan tuskin kiistää, etteivätkö olosuhteet muokkaisi meitä. Koko maailmankuvamme, kuten myös persoonallisuutemme oikut, tottumuksemme ja mieltymyksemme ovat ulkoisten tekijöiden muovaamia. Myöskään joogafilosofia ei tätä kiellä. Päinvastoin, sen lähtökohta on, että toimintaamme ohjaavat elämän (ja edellisten elämien) meihin kaivertamat ehdollistumat. Ne värittävät kokemustamme maailmasta – jopa luovat sen.

Toisin kuin materialistiset yhteiskuntafilosofiat, joogafilosofia kuitenkin opettaa, että kaiken tämän takana ihmisellä on muuttumaton, todellinen olemus. Kärsimystä aiheuttavat ulkoiset olosuhteet ovat vain seurausta kollektiivisesta etääntymisestä tästä olemisen perustasta. Jos alamme ”peittää maailmaa nahalla” – siis muuttaa sitä suopeammaksi ehdollistumillemme – tuotamme ainoastaan lisää kärsimystä. Poliittisten ideologioiden verinen historia havainnollistaa tätä varsin kouriintuntuvasti. Kaikkia vallankumouksia ja hirmuhallintoja yhdistää se, että niiden takana on puutteellinen visio paremmasta maailmasta.

Edistyksen myytti

Joogafilosofian näkemys sisäisen muutoksen ensisijaisuudesta vaikuttaa tietysti äärimmäisen idealistiselta ja alttiilta kritiikille. On vaikea nähdä, miten diktatuurissa elävien tai vainottujen ihmisryhmien kärsimys johtuisi siitä, että he ovat etääntyneet omasta todellisesta olemuksestaan. Tämä kritiikki paljastaa perustavanlaatuisen perspektiivieron joogafilosofian ja modernien ideologioiden välillä.

Länsimaista kulttuuria määrittää ajatus edistyksestä – siitä, että historia kulkee eteenpäin ja että velvollisuutemme on luoda maailmasta parempi paikka. Modernin ihmisen oletetaan (ainakin teoriassa) näkevän itsensä globaalin yhteisön osana, ei pelkästään oman perheensä, sukunsa, heimonsa tai kansansa edustajana. Vastaavasti moderniin maailmankuvaan kuuluu oletus, että tulevaisuudessa häämöttävä ”parempi maailma” on samanlainen kaikille.

Tämä sinänsä hyvältä kuulostava ajatus on kuitenkin kaikkea muuta kuin yleisinhimillinen. Se edellyttää lineaarista aikakäsitystä, oletusta ihmiskunnan ykseydestä ja siitä, että ihminen voi muokata todellisuutta mielensä mukaiseksi. Näiden käsitysten juuret ovat kristillisessä odotuksessa, että aikojen lopussa Jumalan valtakunta saapuu maan päälle. Valistuksen myötä tämä messiaaninen oppi maallistui luottamukseksi ihmisen kykyyn parantaa maailmaa järkeen perustuvan tieteen ja teknologian avulla.

Vastaava pyrkimys loistaa poissaolollaan lähes kaikista perinteisistä kulttuureista. Myös joogafilosofialle ajatukset edistyksestä, yhdenmukaisuudesta ja aikojen lopussa koittavasta autuudesta ovat täysin vieraita. Lineaarisen, tulevaisuuteen suuntautuvan kehityksen sijaan jooga näkee maailman syklinä, jossa tietyt vaiheet toistuvat säännönmukaisessa järjestyksessä (ks. artikkelini Kaiken olevan kannattelija). Jos otamme joogafilosofian vakavasti, on suhteemme todellisuuteen aivan erilainen kuin tulevaisuudessa häämöttävää utopiaa tavoittelevan nykyihmisen.

Joogi ei kuitenkaan käännä selkäänsä todellisuuden nurjille puolille. Hän näkee ne luonnollisena ja väistämättömänä osana syklin kääntymistä kohti loppuaan. Hän ei myöskään vastusta yrityksiä vähentää kärsimystä esim. teknologian tai humanitaarisen työn avulla, päinvastoin. Joogille on kuitenkin selvää, että kärsimys ei lakkaa sen oireita hoitamalla. Paras lääke sitä vastaan on itsensä vahvistaminen ja sisäisen riippumattomuuden tavoittelu.

Jooga ja politiikka

Kaikesta huolimatta jooga on historiansa aikana kytkeytynyt politiikkaan ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen monin, jopa keskenään ristiriitaisin tavoin. Viime vuosina Intian hallitus on nostanut joogan intialaisen kansallisidentiteetin symboliksi ja suurvaltapolitiikkansa välineeksi. Samaan aikaan länsimaissa yhä useammat joogaopettajat ovat alkaneet muokata joogasta valtarakenteita purkavaa ja tasa-arvoa edistävää poliittisen aktivismin muotoa.

Miten jooga voi yhtä aikaa olla toisaalta konservatiivisuuden ja perinteisten arvojen, toisaalta yhteiskunnallisen tiedostavuuden ja pehmeiden arvojen symboli? Syy löytyy joogan historiasta.

Intian ollessa yli seitsemän vuosisataa vieraan vallan alla joogit eivät tyytyneet seuraamaan tilannetta sivusta. Muslimihallitsijoiden ajaessa intialaisia ahtaalle pitivät joogiarmeijat puoliaan valloittajia vastaan. Myös East India Companyn kauppamiehet joutuivat kohtaamaan aseistautuneita joogeja luodessaan perustaa siirtomaahallinnolle. Näiden esikuvien pohjalta itsenäisestä ja vapaasta joogista tuli 1800-luvun kansallismielisessä liikkeessä vieraan vallan vastustamisen symboli.

Länteen jooga puolestaan saapui sellaisten tahojen kautta, jotka kansallisen itsenäisyyden sijaan etsivät vaihtoehtoa heitä ympäröineelle elämäntavalle. Länsimaiden ensimmäinen joogi H. D. Thoreau vetäytyi metsään ja kieltäytyi maksamasta veroja, koska ei halunnut tukea orjuutta. Joogan käsitteistön popularisoineet teosofit etsivät kolmatta tietä dogmaattisen uskonnon ja materialistisen luonnontieteen välistä. Aleister Crowley hyökkäsi viktoriaanista moraalia vastaan aseinaan magia, jooga ja huumeet. Vesimiehen ajan kukkaislapset hylkäsivät porvarillisen elämäntavan ja pyrkivät murtautumaan aikakautensa ajattelumalleista hapon ja henkisyyden voimin.

Lyhyesti sanottuna jooga edustaa historiallisesti valtakulttuuria Intiassa, vastakulttuuria länsimaissa. Intiassa joogalla on vuosituhantiset juuret, länteen se on saapunut vasta vähän yli sata vuotta sitten. Intiassa jooga edustaa jotain kotoperäistä, lännessä se on tuontitavaraa. Tästä syystä se myös asemoituu eri tavalla myös poliittiselle kentälle.

Onko jooga ideologista?

Erot joogan kulttuurisessa merkityksessä ja poliittisessa asemoitumisessa eivät ole ainoita siihen sisältyviä ristiriitoja. Historiallisista muodonmuutoksistaan huolimatta myös länsimaissa harjoitettu jooga kantaa valtavasti intialaista metafysiikkaa, kulttuuria ja arvoja, jotka eivät sovi yhteen modernin eetoksen kanssa. Samalla Intian hallituksen visio ”aidosta intialaisesta joogasta” jättää huomiotta, että nykyjooga on aikojen saatossa muovautunut kulttuurinen hybridi.

Ristiriitoja ei vähennä se, että etenkin Yhdysvalloissa jooga on sotkeentunut identiteettipolitiikkaan. Hinduryhmät, kristilliset järjestöt ja poliittiset agitaattorit käyttävät joogaa lyömäaseena ja pyrkivät muokkaamaan sitä mielensä mukaiseksi. Esimerkkejä ovat koulujen joogaopetuksesta käydyt oikeustaistelut, kiihkeä keskustelu kulttuurisesta omimisesta ja jopa vaatimukset tehdä alkujaan harvoille ja valituille tarkoitetusta joogasta inklusiivisempaa.

Kaikkia näitä pyrkimyksiä yhdistää se, että ne tulkitsevat joogaa yhden tai toisen modernin ideologian näkökulmasta. Ne kaikki yrittävät osoittaa, että joogan harjoittajien tulisi ajatella ja toimia tietyllä tavalla. Joogaan ei kuitenkaan sisälly poliittista ideologiaa, jota sen harjoittajan tulisi seurata. Kuten modernin joogan pioneereihin lukeutuva Shri Yogendra on todennut, kuka tahansa voi hyötyä joogasta, olipa hänen vakaumuksensa millainen hyvänsä.

Paetakseen joogaan sisältyviä ristiriitoja, yhä useampi joogaopettaja Yhdysvalloissa on viime aikoina yksinkertaisesti päättänyt lakata kutsumasta harjoitustaan joogaksi. Tämä on tietysti loogista jatkoa joogan historiallisille muodonmuutoksille. Se kuitenkin tarkoittaa, että jooga katkaisee viimeisetkin siteensä siihen, mikä tekee joogasta arvokasta. Leviääkö tämä surkea trendi myös Eurooppaan? Se riippuu siitä, missä määrin joogan harjoittajat kykenevät pitämään puoliaan ajan henkeä vastaan.

Syyllisyys ei kuulu joogaan

Historia osoittaa, että jooga ei ole ympäröivästä maailmasta irrallinen ilmiö. Samalla jooga metafyysisenä systeeminä pyrkii ulos historiasta, ulos sosiaalisesta, kulttuurisesta ja poliittisesta todellisuudesta – ulos persoonallisista ehdollistumista. Tämä ristiriita ei ole uusi. Se voidaan nähdä jo Bhagavadgitan alkukohtauksessa, jossa prinssi Arjuna pohtii taistelukentällä toimintansa oikeutusta.

Krishna kehottaa epäröivää prinssiä karistamaan epäilyksensä ja toimimaan svadharmansa, todellisen olemuksensa mukaisesti. Korostaessaan, että jokaisella ihmisellä on muuttumaton olemus ja sen mukainen tehtävä elämässä, jooginen maailmankuva huomioi ihmisten erilaisuuden. Ei voida olettaa, että sama ratkaisu sopisi kaikille.

Joogan ympärillä käytävää ideologista kahinaa kuitenkin luonnehtii moralisointi ja syyllistäminen. Syyllisyydellä hallitseminen ja yhdenmukaisuuden vaatimus ovat dogmaattisten uskontojen ja totalitaaristen ideologioiden erityispiirteitä. Jos ihminen saadaan vakuutettua siitä, että hänessä on jotain vikaa, että hän on ”syntinen” ja hänen on muututtava, häntä on helppo hallita. Tämä on päinvastainen päämäärä joogalle, jota voitaisiin kutsua täydellisen vapauden poluksi.  

Joogan mukaan täydellinen vapaus ei ole sitä, että vertauskuvallisesti peitämme koko maailman nahalla, ettemme joutuisi kohtaamaan heikkouksiamme. Jooga tarjoaa meille menetelmiä, joilla voimme oppia paremmin kohtaamaan todellisuuden sellaisenaan, nähdä asiat laajassa perspektiivissä ja tarjota konkreettista apua sitä tarvitseville. Ulkoisten olosuhteiden ja toisten ihmisten kontrolloinnin sijaan joogi kantaa turvallista tilaa omassa sisimmässään.

Olevan kannattelija

Täma kirjoitus on alunperin julkaistu Ananda-lehden numerossa 2/2017.

Sanalle dharma ei löydy suoraa käännöstä mistään länsimaisesta kielestä. Se on sanskritia ja tarkoittaa koko kosmoksen luonnollista järjestystä. Dharma näyttelee tärkeää osaa myös joogan maailmankuvassa, mutta mitä se oikeastaan merkitsee?

Bhagavadgitan ehkä siteeratuin säepari kuuluu: ”Parempi on hoitaa omat tehtävänsä epätäydellisesti kuin toiselle kuuluva osa täydellisesti.”  Tähän nykyjoogienkin suosimaan toteamukseen törmää usein esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, jossa tehtävien hoitaminen on kuitenkin usein käännetty oman polkunsa kulkemiseksi.

Sanskritin sana, jota ”omasta tehtävästä” tai ”omasta polusta” käytetään, on svadharma. Sva-etuliite tarkoittaa omaa tai itseä. Dharma puolestaan viittaa intialaisen kulttuurin ehkä tärkeimpään käsitteeseen, koko maailmankaikkeutta kannattelevaan ”kosmiseen lakiin”. Bhagavadgitan toteamuksen taustalla on siis ajatus, että jokaisella ihmisellä on paikkansa maailmankaikkeuden järjestyksessä; oma elämän tarkoituksensa, jonka seuraaminen on korkein mahdollinen hyve.

Mutta millaisessa yhteydessä tämä syvällinen toteamus on alun perin esitetty? Säeparia edeltävät säkeistöt kuvaavat muinaisen Intian neljää säätyä (varna) ja niihin perinteisesti liitettyjä ominaisuuksia. ”Oman juttunsa tekemisen” sijaan teksti viittaakin käsitykseen, että ihmisellä on paitsi sisäinen olemuksensa, myös ennalta määrätty paikkansa yhteiskunnassa. Merkitseekö ”oman dharmansa seuraaminen” siis postmodernia individualismia vai sosiaalista konformismia?

Ikuinen laki

Sanskritin sana dharma on peräisin juuresta dhr, joka tarkoittaa kannattelemista tai ylläpitämistä. Dharma voidaan siis kääntää muotoon ”se, joka kannattelee”. Perinteisesti dharmalla onkin Intiassa viitattu toimintaan, jonka katsotaan paitsi ilmentävän, myös ylläpitävän kosmoksen luonnollista järjestystä ja mahdollistavan harmonisen elämän maailmassa.

Kosmisella tasolla dharma tarkoittaa maailmankaikkeuden ”luonnollisen järjestyksen” (rita) mukaista toimintaa. Yhteiskunnassa sitä ovat perinteisesti ilmentäneet neljä säätyä (varna): papisto, soturit, kauppiaat ja työläiset. Sosiaalisella tasolla dharma liittyy kullekin säädylle ominaisten velvollisuuksien noudattamiseen. Yksilön elämässä dharmaa puolestaan ilmentävät neljä elämänvaihetta (ashrama), niihin kuuluvat päämäärät (purusha artha), sekä eettinen toiminta.

Dharmaan perustuva yhteiskuntarakenne samastetaan usein ”kastilaitokseen”, joka on eurooppalaisten nimitys neljän säädyn ja lukemattomien klaanien tai heimojen (jati) muodostamalle perinteiselle intialaiselle yhteiskunnalle. Siinä missä jati määräytyy syntyperän mukaan, valikoituu varna henkilökohtaisten taipumusten mukaan. Muinaisessa Intiassa ihminen päätyi pappien, soturien, kauppiaiden tai työläisten säätyyn luontaisten kykyjensä, eli svadharmansa perusteella.

Vaikka dharma on universaali, se ei ole kaikille sama. Esimerkiksi opiskelijan dharma on perinteisen käsityksen mukaan erilainen kuin perheellisen, papin erilainen kuin kauppiaan, miehen erilainen kuin naisen. Velvollisuudet ja rajoitukset myös kasvavat sitä mukaa, mitä korkeammalle säätyjen symbolisessa hierarkiassa edetään. Bramiinipapin elämä ja kontaktit muiden ihmisten kanssa ovat äärimmäisen säädeltyjä, kun taas työläisiä eivät juuri elämäntapaa koskevat rajoitteet paina. On tärkeää huomata, että kyse on metafysiikkaan perustuvasta hierarkiasta. Bramiinit ovat arvoasteikon huipulla, koska he pyrkivät mahdollisimman puhtaaseen, henkiseen elämään. Poliittinen ja taloudellinen valta on sen sijaan sotureilla ja kauppiailla.

Järjestys ja kaaos

Filosofisena ideana dharma luo kuvan harmonisesta ja järjestyneestä kosmoksesta, jossa kaikella on paikkansa. Muinainen intialainen yhteiskunta ei kuitenkaan sulkenut silmiään todellisuuden nurjilta puolilta. Dharmaan perustuva käsitys todellisuudesta ei ole staattinen: niin maailmankaikkeus, yhteiskunta kuin ihminenkin ovat itseään sääteleviä dynaamisia systeemejä, joissa vastavoimat käyvät loputonta kamppailua toistensa kanssa.

Dharman, eli oikean järjestyksen lisäksi on siis olemassa adharma, epäjärjestys tai kaaos. Intialaisissa myyteissä dharmaa ilmentävät jumalat (deva), adharmaa demonit (asura). Esimerkiksi Bhagavatapurana kertoo, miten näiden kahden vastavoiman välinen köydenveto maailmanvuoren ympärillä synnyttää sekä kaiken tuhoavan myrkyn, että kuolemattomuuden nektarin.

Myös Bhagavadgitan kehystarinan muodostava Pandava- ja Kaurava-sukujen myyttinen taistelu ilmentää dharman ja adharman välistä kamppailua. Juuri tämän taistelun keskellä prinssi Arjuna vastaanottaa Krishnalta opetuksen joogasta, joka kehottaa häntä seuraamaan omaa polkuaan, eli toteuttamaan omaa soturin dharmaansa.

Vaikka dharma on ikuinen ja muuttumaton, ihmiskunnan suhde dharmaan on muuttunut aikakausien kuluessa. Perinteisen intialaisen historiakäsityksen mukaan maailmankaikkeus käy läpi neljä aikakautta (yuga). Manun laeissa neljän yugan jakson kerrotaan kestävän 12 000 vuotta. Kukin kausi on edellistä lyhyempi ja parhaillaan ihmiskunta elää niistä viimeistä, kali yugaa, jonka nimi tarkoittaa kiistojen aikakautta. 

Näiden neljän kauden suhdetta dharmaan kuvataan Intialaisissa kirjoituksissa näin: Satya yugan aikana dharmaa symboloiva lehmä seisoo tukevasti kaikilla neljällä jalalla, eikä sitä tarvitse kannatella. Treta yugalla tasapaino on jo heikompi, sillä lehmä seisoo vain kolmella jalalla ja tarvitsee tuekseen rituaaleja. Dvapara yugalla dharma tasapainottelee kahden jalan varassa ja lopulta kali yugan saapuessa se horjuu yhden ainoan jalan varassa. Tällöin kukaan ei edes yritä ylläpitää kosmista järjestystä ja maailma natisee liitoksissaan. Kali yugan lopussa vanha maailma tuhoutuu ja uusi syntyy. Sykli alkaa alusta.

Sorron vai vapauden järjestelmä?

Useimmille moderneille länsimaalaisille ajatus kosmisesta järjestyksestä, sen mukaisesti järjestetystä yhteiskunnasta ja syklisestä historiasta vaikuttavat todennäköisesti epämiellyttäviltä. Olemme oppineet ajattelemaan, että muutamia luonnonlakeja lukuun ottamatta maailmankaikkeudessa ei ole sisäistä järjestystä, että kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia, ja että ihmiskunnan historia ilmentää jatkuvaa edistystä ja kehitystä.

Tästä valistuksenjälkeisestä näkökulmasta dharma näyttäytyy mielivaltaisena sääntökokoelmana, joka pakottaa ihmiset ennalta määrättyihin rooleihin, oikeuttaa epätasa-arvon ja luo sosiaalista apatiaa. Aivan kuten Platonin Valtion monisyinen filosofia on viime vuosikymmeninä typistetty totalitarismin oppikirjaksi, pidetään perinteistä intialaista yhteiskuntaa useimmiten pelkkänä sorron mekanismina. Mikäli maailmankuvamme on vailla metafyysistä ulottuvuutta, tämä on toki johdonmukaista.

Kaikki eivät kuitenkaan allekirjoita tätä näkökulmaa. Hindut eri puolilla maailmaa pitävät dharmaa korkeimpana ihanteenaan ja yrittävät parhaansa mukaan mukautua siihen. Mikään ei estä noudattamasta vaikkapa tiettyyn varnaan kuuluvia puhtaussääntöjä modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa. Esimerkiksi Krishna-liikkeen kanta on, että dharman noudattaminen tarkoittaa yksinkertaisesti nyky-yhteiskunnan lakien ja sääntöjen mukaista elämää – ainakin silloin kun se ei ole räikeästi ristiriidassa pyhien tekstien kanssa.

Modernissa maailmassa dharma kuitenkin helposti typistyy abstraktiksi sääntökokoelmaksi. Sir John Woodroffe, eräs 1900-luvun alkupuolen merkittävimmistä tantratutkijoista, sitä vastoin esittää, että dharma ei pohjimmiltaan ole mikään ulkoa määrätty ohjenuora, vaan kaikkien asioiden luonnollinen tila. Kun ihminen oppii tuntemaan itsensä esimerkiksi joogan avulla ja vapautuu harhoistaan, hän mukautuu dharman kosmiseen järjestykseen.

Ranskalainen indologi Alain Daniélou on puolestaan esittänyt samankaltaisen, modernia lukijaa ravisuttavan näkemyksen: entä jos varnan, ashraman ja dharman periaatteita noudattava yhteiskunta ei olekaan sorron järjestelmä, vaan päinvastoin perustuukin ihmisten erilaisuuden ja monimuotoisuuden vaalimiseen?  Entä jos ne rakenteet, jotka meille näyttäytyvät epätasa-arvoisina, ovatkin olemassa taatakseen erilaisille ihmisryhmille parhaan mahdollisuuden toteuttaa omaa todellista olemustaan?

Mitä voimme oppia dharmasta?

Totta kai on selvää, että niin 1900-luvun indologien kuin muinaisten tekstienkin kuvaukset dharman toteutumisesta ovat ihanteellisia. Dharmaa koskevat käsitykset ovat aina olleet moninaisia ja kiisteltyjä. Sen nimissä on epäilemättä oikeutettu paljon inhimillistä kärsimystä. Etääntyminen dharmasta on huolettanut intialaisia oppineita jo vuosituhansia ja voi olla, että satya yuga, jolloin kosminen järjestys säilyi ilman apua, on ollut olemassa ainoastaan bramiinipappien mielikuvituksessa.

Mitä dharma voisi sitten tarkoittaa länsimaiselle nykyjoogille? Harva ajattelee kosmista järjestystä julkaistessaan Facebookissa sitaatin ”oman polkunsa kulkemisesta”. Totuus kuitenkin on, että svadharmassa on kyse jostain paljon syvällisemmästä kuin ”oman juttunsa tekemisestä”. Mikäli näistä ulottuvuuksista ei välitä, miksi edes vaivautua siteeraamaan joogafilosofian klassikkoa?

Vaikka sitä on lähes mahdotonta uskoa nykyisin, jooga on pohjimmiltaan metafyysinen systeemi. Sen käsitykset todellisuudesta ja ihmisestä on äärimmäisen vaikea sovittaa yhteen niin tieteellisen materialismin kuin siitä kumpuavan postmodernin individualisminkin kanssa. Se, että joogan menetelmiä ja klassisia tekstejä on eri aikoina tulkittu eri tavoin, ei poista tätä tosiseikkaa. Jos vähänkään raaputamme nykyjoogan siloteltua pintaa, törmäämme väistämättä käsitteisiin ja oppeihin, jotka haastavat nykyihmisen maailmankuvan. Dharma on yksi tällainen.

Samalla on selvää, etteivät jooga tai Bhagavadgitan siteeraaminen myöskään edellytä hinduksi kääntymistä. Käsitys dharmasta ei ole intialaisen kulttuurin yksityisomaisuutta. Esimerkiksi kiinalainen tao, muinaisegyptiläinen maat ja baltialainen darna ilmentävät aivan samanlaista orgaanista käsitystä maailman ja ihmisen suhteesta. Kuten René Guénon on todennut, myös muinaiseurooppalaiset käsitykset maailmanpuusta tai -pylväästä voidaan nähdä samankaltaisen maailmankuvan ilmentyminä.

Joogasta puhutaan kokonaisvaltaisena harjoituksena, jonka päämääränä on yhteys. Juuri tätä dharma ja muut edellä kuvatut käsitykset ilmentävät. Kuten joogassa, myöskään dharmassa ei ole kyse uskosta. Se ei ole abstraktio tai dogmi. Dharman merkityksen ja siihen liittyvien ongelmien pohtiminen voi johtaa syvempään ymmärrykseen paitsi joogasta, myös omasta itsestämme ja maailmasta. Se voi auttaa meitä laajentamaan käsityksiämme ja ehkä jopa tarjota toisenlaisen tavan katsoa maailmaa.

Kaikista hyvistä puolistaan huolimatta moderni maailma ruokkii käsitystä, että ihminen on juureton yksikkö; vailla tarkoitusta oleva biologinen robotti. Kulttuuri nähdään valtarakenteita ylläpitävänä sumuverhona, joka piilottaa taakseen loputtoman taistelun vallasta ja resursseista. Merkitys typistetään kielellisiin konstruktioihin. Kaikki inhimillisen toiminnan alueet alistetaan materiaalisen hyödyn tavoittelulle. Entä, jos jokaisella ihmisellä olisikin muuttumaton olemus, tarkoitus elämässä ja paikka maailmassa? Entä, jos elämänvaiheet ja -alueet toimisivat niille parhaiten sopivien sääntöjen mukaan? Ehkä ihminen on jotain muutakin kuin kuluttaja? Ehkä elämässä on lopulta kyse jostain muusta kuin yksilöllisen nautinnon maksimoimisesta?

Tällä kaikella on myös globaaleja ulottuvuuksia. Modernia maailmaa hallitsee usko rajattomaan kasvuun ja jatkuvaan kehitykseen. Ajatellaan, että maailma on olemassa ihmistä varten ja että ihmiskunnan historia on jatkuvaa voittokulkua kohti parempaa maailmaa. Tämä ”edistyksen myytti” on kuitenkin johtanut meidät tilanteeseen, jossa elämäntapamme on jo ylittänyt maapallon kantokyvyn. Luonnon ja kulttuurien moninaisuus supistuu päivä päivältä. Selvää on, että menneisyyteen ei ole enää paluuta. Mutta ehkäpä jatkuvan ”eteenpäin menemisen” ja ”taantumuksen” torjumisen sijaan olisi syytä pysähtyä miettimään, millainen voisi olla ikuiseen kiertokulkuun perustuva, orgaanisesti toimiva ja tasapainoinen yhteiskunta tässä ja nyt?

Miten kaikki alkoi

Tämä blogiteksti on kirjoitettu vuonna 2015, juuri ennen Erakkomajoista kuntosaleille -kirjani julkaisua. Se kertoo, miten itse päädyin joogan pariin.

Olin 24-vuotias ja minua kiinnosti henkinen kehitys. Moisen kiinnostuksen syvimpiä juuria voi vain arvailla, mutta jonkinlainen käännekohta oli psykologi Carl Gustav Jungin omaelämäkerran lukeminen vuosituhannen taitteessa. Jungin ideat saivat minut katsomaan maailman uskonnollisia traditioita uudella tavalla ja johtivat minut lopulta opiskelemaan uskontotiedettä Helsingin yliopistoon.

Jungin kautta törmäsin ensimmäistä kertaa myös joogaan. Omaelämäkerrassaan Jung kertoo harjoittaneensa joogatekniikoita syvän henkilökohtaisen kriisin aikana, jota hän kutsui ”välienselvittelyksi piilotajunnan kanssa”. Hän kuitenkin jatkuvasti korosti, ettei länsimaalaisten pitäisi harjoittaa intialaista joogaa, sillä se vain voimistaisi kulttuurimme psykologista epätasapainoa.

Varoituksista huolimatta mielenkiintoni oli herännyt. Jungin myötä uppouduin paitsi maailman uskonnollisen kirjallisuuden klassikoihin, myös länsimaisen uskonnonhistorian hämärämpiin sivupolkuihin. Niillä harhaillessani jooga pilkisti esiin monen kulman takaa. Brittiläisen maagikon, Aleister Crowleyn, joogaa koskevat kirjoitukset innostivat minut kokeilemaan meditaatiota ensimmäisen kerran.

Samoihin aikoihin käsiini sattui Judith Harrisin teos Jung and Yoga, joka sitoi silloiset kiinnostuksenkohteeni yhteen. Omistan kirjalle ja Jungin joogatulkinnoille myöhemmin oman blogitekstin, sillä niiden ylimalkainenkin käsitteleminen vaatisi enemmän kuin pari riviä. Tässä yhteydessä riittää todeta, että Harrisin kirja vahvisti päätöstäni paneutua joogaan toden teolla.

Mutta mistä aloittaa? Internethaut eivät selkeyttäneet asiaa. Yliopiston ilmoitustauluilla roikkui erilaisten joogakoulujen mainoksia, jotka kaikki lupasivat terveyttä ja valaistumista. Keräsin yhteystietoja ja lentolehtisiä, selailin nettisivuja, mutten osannut päättää mille tunnille uskaltautuisin. Joogatarjonnan monimuotoisuus ja oudot etuliitteet hämmensivät.

Asiaa ei auttanut se, että yritin etsiä vastauksia akateemisesta tutkimuskirjallisuudesta. Mircea Eliaden klassikkoteos Yoga: Immortality and Freedom vaikutti läpitunkemattoman vaikeaselkoiselta ja muistan pohtineeni sen samkhya-filosofiaa käsittelevää avauslukua lukiessani, miten tämä kaikki liittyy joogaan. (Vuosia myöhemmin pidän kirjaa yhä ylittämättömänä yleisesityksenä esimodernista joogasta, mutta sen oivaltaminen vaati paljon lukemista ja harjoittamista.)

Eräänä päivänä selailin yhden Helsingin esoteerisen kirjakaupan divariosastoa, kun sisään tuli asiakas, joka kysyi myyjältä joogasta. Höristin korviani. Myyjä valisti kysyjää, että joogassa on kyse muustakin kuin fyysisestä harjoittelusta, ja että muiden osa-alueiden laiminlyöminen johtaisi vakaviin ongelmiin. ”Kun radio aukeaa, sitä on vaikea saada pois päältä”, muistan hänen sanoneen. Myyjä jatkoi, että Helsingissä on vain yksi joogakoulu, jossa joogaa opetetaan kokonaisuutena. Olin löytänyt etsimäni joogamuodon.

Elo-syyskuun taitteessa vuonna 2005 osallistuin elämäni ensimmäiselle joogatunnille Lauttasaaressa sijaitsevan autokorjaamon takahuoneessa. Harjoitus tehtiin kokolattiamatolla, eikä joogamattoja ollut. Intialainen opettaja aloitti tunnin kertomalla, että jooga syntyi 7500 vuotta sitten Intiassa, ja sen kehitti henkilö nimeltä Shiva. Uskontotieteilijä minussa kohotti kulmakarvojaan, mutta sitten vähälukuinen joukkomme ohjattiinkin jo läpi puolitoistatuntisen asanaharjoituksen. Autokorjaamon puolella soi Lordi.

Muistan yhä tunteen, joka minulla oli ensimmäisen asanaharjoitukseni jälkeen. Muistan valon, joka siivilöityi puiden lomasta odotellessani bussia kotiin. Muistan, että kehoni tuntui perin juurin moukaroidulta. Samalla olin täynnä elinvoimaa ja iloa. Aloin käydä tunneilla kerran viikossa. Samalla jatkoin joogaa koskevien kirjojen lukemista.

Elizabeth De Michelisin kirja A History of Modern Yoga selitti monia niistä eroista, joita olin havainnut joogan historian ja nykymuotojen välillä. Kahta vuotta myöhemmin tein kandidaatintutkielmani joogasta. Näihin aikoihin tein myös ensimmäisen matkani Intiaan tuolloisen joogaopettajani johdolla. Matkan jälkeen päätin kuitenkin jättää koulun, jossa olin harjoitukseni aloittanut. Tapaukseen ei liittynyt dramatiikkaa, ainoastaan jano laajentaa käsitystäni joogasta.

Seuraavat vuodet seikkailin joogakoulusta toiseen, luin ja kirjoitin paljon, ja lopulta putkahdin ulos yliopistosta maisterin paperit ja astangajoogaa käsittelevä gradu käsissäni. Sen jälkeen suhteeni joogaan on käynyt läpi lukemattomia vaiheita. Olen harjoittanut fanaattisesti. Olen vihannut joogaa. Monet illuusiot ovat karisseet, monia oivalluksia on tapahtunut, monet aiemmin vakavat asiat naurattavat. Olen luopunut ihanteista ja omaksunut uusia. Harjoitus on muuttunut, katkennut, jatkunut, muuttunut taas. Intohimo tutkimukseen on säilynyt.