”Ajattelen tunneilla käymistä ensisijaisesti kehon huoltamisena, jossa henkinen hyvinvointi tulee kaupanpäällisenä.”

Näin perustelee Mikael Hoikkala joogaharrastustaan tuoreessa Etelä-Suomen Sanomien pääkirjoituksessa.

Taustalla on viime viikkojen kohu, joka on liittynyt joogan ja laajemman hyvinvointikentän alttiuteen salaliittoteorioille ja kaikenlaisen muuhun epäilyttävään.

Kirjoittaja haluaa korostaa harjoituksensa maallisuutta erottaakseen sen uushenkisesti motivoituneesta joogasta, johon kirjoittajan mukaan ”kuuluu arkikokemuksen mystifiointi ja usko sellaisiin asioihin, joita emme näe” ja muuta ”vaarallista huuhaata”.

Hoikkala esimerkiksi toteaa pyrskähtäneensä nauruun joogaopettajan mainitessa “kolmannen silmän”. En ihmettele. Tokkopa omakaan pokkani olisi pitänyt.

Hoikkalan ratkaisu erottaa jooga ja henkisyys onkin tietyllä tapaa ymmärrettävä. Kukapa nyt hörhöksi haluaisi leimautua. Silti pääkirjoitus tulee vahvistaneeksi virheellistä kahtiajakoa ”järkevän liikuntajoogan” ja ”henkisen hörhöjoogan” välillä. Tämä vastakkainasettelu ei tee oikeutta järjelle, henkisyydelle, eikä joogalle.

Koko laajempaa keskustelua, johon kolumni liittyy, on leimannut turhauttava asioiden sekoittaminen ja siksi olen pysytellyt siitä enimmäkseen erossa. Yritän nyt kuitenkin ilmaista oman näkemykseni mahdollisimman yksiselitteisesti.

Meneillään raivoavassa keskustelussa on erotettava toisistaan kolme asiaa:

• Salaliittoteoriat, jotka ovat kulttuurihistoriallisia meemejä, eräänlaisia moderneja uskonnon korvikkeita, joihin ihmiset turvautuvat levottomina aikoina. QAnonin houreet maailmaa hallitsevasta satanistieliitistä ovat yksinkertaisesti viimeisin päivitys tarinaperinteestä, jota on kerrottu jo keskiajalta asti. Ne eivät ole mitään uutta ja ennenkuulumatonta vaan vanhaa ja väsynyttä.
• Uushenkisyys, joka viittaa hyvin laajaan kirjoon yksilön sisäistä kokemusta korostavia käsityksiä ja käytäntöjä. Moderneissa yhteiskunnissa uskonnollisuus on yksityistynyt ja erilaiset ”henkisyydeksi” kutsutut ilmiöt ovat yksi sen ilmentymä. Henkisyyden kenttä on niin avara ja laaja, että se voi sisältää yhtä hyvin taide-elämyksiä, hyvinvoinnista huolehtimista kuin paranormaaleja ilmiöitäkin. Se ei siis ole analyyttisesti kovin hyödyllinen käsite.
• Jooga, joka on yleisnimitys intialaisesta kulttuurista juurensa juontaville opeille ja menetelmille, jotka tähtäävät tietoon olemassaolon perustasta. Nykymuodoissaan jooga samastetaan etenkin tietynlaiseen fyysiseen harjoitukseen, joka asuttaa hankalasti määriteltävää paikkaa liikunnan ja henkisyyden välissä.

Näiden kolmen ilmiön keskinäisiä suhteita olisi mahdollista analysoida pitkään ja hartaasti. Keskityn nyt kuitenkin ainoastaan joogan suhteeseen kahteen ensin mainittuun ilmiöön.

Joogalla ei ole mitään ilmiselvää yhteyttä sen enempää vanhoihin kuin uusiin salaliittoteorioihin. Jooga ei ole aate, uskonto tai yhteisö, jonka edustajat jakaisivat tietyt käsitykset. Joogista tekee joogin se, että hän harjoittaa jotakin joogaksi kutsuttua menetelmää.

Jooga ei kuitenkaan ole pelkkä harjoitus. Se on ensisijaisesti filosofia, josta voidaan johtaa erilaisia sovelluksia – erilaisia harjoituksia. Joogafilosofia esittää ne käsitykset ihmisestä ja todellisuudesta, johon joogan menetelmät perustuvat. Monet näistä käsityksistä eivät täysin mahdu rationaalisen filosofian tai lääketieteellisen ihmiskuvan piiriin. Tästä syystä jooga on länsimaistuttuaan löytänyt kulttuurisen lokeronsa uushenkisyyden avaralta kentältä.

Lähes koko joogan modernin historian ajan länsimaiset joogaopettajat ovat painineet joogan filosofisen puolen kanssa. Se on haluttu milloin psykologisoida, milloin karsia pois, milloin sovittaa yhteen kristinuskon tai jonkin muun ideologian kanssa. Viime aikoina on yleistynyt puhetapa, jonka mukaan jooga on ”jokaisen oma kokemus”. Jooga on siis juuri sitä, miltä se sinusta tuntuu.

Tämän inklusiivisen retoriikan tarkoitus on jättää joogan syvempi ulottuvuus armollisen avoimeksi. Se on oiva tapa sivuuttaa joogafilosofian vaikeammin sulateltavia puolia ja taata kohtuullinen asiakasvirta joogasaleille. Samalla se on suurin mahdollinen karhunpalvelus joogalle. Jooga kun ei ole mitä tahansa, eikä todennäköisesti varsinkaan sitä, miltä se 2020-luvun suomalaisesta joogista sattuu tuntumaan.

Joogafilosofiassa ei ole kyse mistään fyysisen harjoituksen koristeeksi puoli huolimattomasti ripotelluista mietelauseista.

Joogafilosofia on satojen vuosien aikana muodostunut systemaattinen, älyllisesti hienostunut ja moniääninen ajatteluperinne. Se esittää ne käsitykset ihmisestä ja todellisuudesta, joihin joogan menetelmät perustuvat. Joogafilosofiassa on ehdottomasti tilaa yksilöllisille tulkinnoille ja näkemyseroille. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että mikä tahansa hömppä kuuluu joogafilosofiaan. Se ei ole tunnepitoista huuhaata tai henkistä haihattelua, vaan älyllisesti johdonmukainen kokonaisuus – siitäkin huolimatta, että se poikkeaa modernin keskivertoihmisen maailmankuvasta.

Historiansa aikana jooga on toki etääntynyt filosofisista juuristaan ja nykyisin joogaksi kutsutaan pääasiassa harjoituksia, jotka on irrotettu aiemmasta joogaperinteestä, ei niinkään joogaa kokonaisena filosofisena systeeminä. Silti niin kauan kuin joogaa kutsutaan joogaksi, on sen selvitettävä suhdettaan filosofisiin juuriinsa. Sana jooga kun sisältää joogafilosofian pähkinänkuoressa.

Viimeaikainen joogan ympärillä käyty salaliittokohu on osoittanut mielestäni kiistattomasti, että joogien on vihdoin otettava joogafilosofia vakavasti ja vastattava sen esittämään haasteeseen. Vaikka joogafilosofia on monin tavoin omalaatuinen ajattelusuuntaus, se ei eroa millään tavalla mistään muusta filosofiasta: sitä on tutkittava, sitä on pohdittava ja siitä on keskusteltava. Kaiken filosofian tavoin joogafilosofia joko on älyllisesti perusteltua tai sitten ei.

Totta kai joogafilosofiaa on tarkoitus myös soveltaa käytäntöön. Kuitenkaan ajatusta siitä, että ihmisen ”oma kokemus” tai ”sydämen tieto” olisivat ainoita luotettavia tiedon lähteitä ei löydy joogafilosofiasta. Päin vastoin, joogafilosofia varoittaa luottamasta omiin fiiliksiin. Jooga toki tarjoaa menetelmiä, joiden on tarkoitus mennä analyyttisen mielen tuolle puolen, mutta niissäkin on kyse systemaattiseen maailmankuvaan perustuvista harjoituksista, ei tuntemuksista, omista totuuksista tai muustakaan nykyaikaisesta hömpästä. Jokainen kokemus vaatii analyysia.

Jos joogit haluavat, että jooga otetaan vakavasti, se ei onnistu niin, että jooga valjastetaan jonkin modernin poliittisen ideologian käyttöön. Se on suorastaan mahdotonta, jos joogit sulkeutuvat solipsistisiin kokemuskupliinsa. Eikä joogan uskottavuutta myöskään lisää se, että jooga typistetään venyttelyksi.

Joogan vakavasti ottaminen edellyttää joogan historiallisen ja filosofisen monitasoisuuden syvällistä ymmärrystä. Se edellyttää rehellisyyttä sen suhteen, mitä me tiedämme ja mihin tietomme perustuu.

Vastuu tässä on tietysti joogaopettajilla. Tavallista jooganharrastajaa tuskin voi edellyttää heti kättelyssä opiskelemaan joogafilosofian klassikoita ja heittäytymään niiden kanssa hermeneuttiseen dialogiin. Opettajien sen sijaan tulisi olla itselleen armottomia miettiessään, mihin heidän tietonsa perustuu, millaisia elementtejä he opetukseensa sisällyttävät, mitä heidän opettamillaan harjoituksilla on mahdollista saavuttaa ja millä tavalla ne kytkeytyvät joogan filosofis-historialliseen kokonaisuuteen.

Lyhyesti sanottuna, joogien olisi jo aika unohtaa kolmas silmä ja ryhtyä käyttämään järkeään.