(Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Anandan numerossa 1 / 2019)
Joogaan kuuluu olennaisesti ajatus valaistuneista mestareista ja näiden ohjaukseen antautumisesta. Pitäisikö joogin luottaa guruunsa vai pitää kiinni omasta arvostelukyvystään?
Aloitan paljastuksella: en usko guruihin. En usko, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat joko harjoituksen avulla tai spontaanisti saavuttaneet tilan, jossa he ovat täysin vapautuneet inhimillisestä rajoittuneisuudestaan ja epätäydellisyydestään. Tällaisenahan guru joogan perinteissä kuvataan: täydellisen viisaana, täydellisen hyvänä, absoluuttisen tietoisuuden ilmentymänä inhimillisessä hahmossa.
Sitä en toki kiistä, etteikö maailmassa olisi viisaita, hyviä ja taitavia ihmisiä. Sellaisia, joilla on kokemuksia ja tietoa, jota kaikilla muilla ei ole. Sellaisia, jotka voivat opettaa ja auttaa muita yhdellä tai toisella elämänalueella. Olen tavannut useita tällaisia hahmoja. Ketään heistä en kuitenkaan kutsuisi guruksi siinä mielessä, mitä sanalla joogan perinteessä tarkoitetaan. Kukaan heistä ei ole ollut vapaa omasta subjektiivisesta yksilöllisyydestään. Kukaan heistä ei ole ollut täysin valaistunut. Heissä kaikissa on ollut valoa ja varjoja vaihtelevissa suhteissa.
Tarkoitanko sitä, että joogaan olennaisesti kuuluva ajatus valaistumisesta ei ole mahdollinen? En välttämättä. Joogan maailmankuvan puitteissa se epäilemättä on filosofinen mahdollisuus. Jos kaikki on saman perimmäisen tietoisuuden ilmentymää ja on olemassa keinoja tuon olemassaolon syvimmän olemuksen oivaltamiseen, se lienee mahdollisuutena olemassa. Käytäntö on kuitenkin eri asia. Sen enempää oma kokemukseni kuin tuntemani joogan historiakaan ei anna paljonkaan aihetta uskoa valaistuneiden mestarien olemassaoloon.
Guruista ja henkisistä opettajista on paljastunut vähemmän joogisia puolia niin kauan kuin asiasta on joku viitsinyt kirjoittaa. Näyttää myös siltä, että tapausten määrä on kasvanut symmetrisesti joogan ja henkisyyden suosion kanssa. Tietenkin on muistettava, että suuri enemmistö maailman lukemattomista guruista ei koskaan sekaannu mihinkään arveluttavaan. Tämä ei kuitenkaan todista heidän olevan valaistuneita. Useimmat nekin ihmiset, jotka eivät ole koskaan meditoineet minuuttiakaan, elävät suurelta osin moitteetonta ja varsin onnellista elämää.
Jooga ei poikkea muista inhimillisistä taidoista. Sen oppimiseen tarvitaan opettajaa. Kuten muutkin henkiset menetelmät, jooga tähtää ajattelun tuolle puolen, välittömään kokemukseen. Tästä johtuen monissa joogisissa ja henkisissä perinteissä korostetaan ”antautumista” ja pyritään ”vapautumaan ajattelusta”. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa. Ei-käsitteellinen tieto ja suora kokemus ovat keskeisiä asioita, oli kyseessä sitten jooga, taide, pyhyyden kokemus tai kamppailulajien harjoittaminen. Järki ei todellakaan tarjoa kaikkia ihmisen janoamia vastauksia.
Silti saan kylmiä väreitä aina, kun kuulen joogaopettajan vastaavan oppilaan kysymyksiin tai kritiikkiin kehotuksella ”päästää irti” tai jollakin muulla tavalla, joka viittaa siihen, että järkeily, kritiikki ja kysyminen eivät kuulu joogaan. Syitä tähän voi olla tietysti monia. Yleisin on varmasti se, ettei opettaja yksinkertaisesti osaa vastata oppilaan kysymykseen. Toinen, vaarallisempi, liittyy valtaan ja tietyn hurmoksellisen ilmapiirin luomiseen.
Monissa joogasuuntauksissa pyritään erilaisin harjoituksin luomaan miellyttäviä psyykkisiä ja fyysisiä kokemuksia ja vahvistamaan tätä ”henkisellä” ilmapiirillä. Rentous ja miellyttävät tilat tekevät ihmisistä vastaanottavaisia ja koukuttavat heidät harjoitukseen. Tiedonjano, kritiikki ja asioiden älyllistäminen sopivat huonosti ympäristöön, jossa pyritään vaalimaan ”hyviä fiiliksiä”. Juuri tästä Swami Vivekananda varoitti yleisöään jo 1800-luvun lopulla: ”Välttäkää kaikkia, jotka vaativat teitä uskomaan sokeasti – vaikuttivatpa he miten hyviltä ja suurenmoisilta tahansa.”
Useimmiten joogan epä-älyllisyys on kuitenkin melko harmitonta. Paljon huolestuttavampia mittasuhteita se saa silloin, kun opettajan oikeasti uskotaan olevan valaistunut mestari, josta hänen oppilaansa ovat riippuvaisia. Guru-rikollisten pitkään listaan on vastikään liittynyt Intiassa paljon julkisuutta saanut Gurmeet Ram Rahim Singh, joka on tuomittu vankilaan oppilaidensa raiskauksista ja asiaa tutkineen toimittajan murhasta. Yhä kesken on oikeudenkäynti siitä, miten Ram Rahim sai 400 miespuolista seuraajaansa kastroimaan itsensä ”henkisen kehityksen” nimissä.
Kukaan itseensä ja omaan arvostelukykyynsä luottava ihminen tuskin lähtee leikkaamaan kiveksiään irti jonkun partasuun kehotuksesta, oli kyseessä miten karismaattinen pyhimys hyvänsä. Jotenkin vain Ram Rahim Singh on kuitenkin onnistunut luomaan itselleen kymmenien tuhansien hurmioituneiden seuraajien joukon. Ihmisten hyväuskoisuutta ja halua luopua vapaudestaan ei siis tule aliarvioida. Mutta vaikka gurulle omistautuminen ei saisikaan näin irvokkaita muotoja, kannattaa kysyä itseltään, kuinka paljon haluaa joogan nimissä luovuttaa vapauttaan ja arvostelukykyään pois.
Selvää toki on, että kaikki oppiminen edellyttää vallan väliaikaista luovuttamista toiselle ihmiselle. Jos kuvittelen itse jo tietäväni ja osaavani, en voi oppia sen enempää joogaa, saksan kieltä kuin nyrkkeilyäkään. On myös aivan hyvä pidättäytyä kritisoimasta asioita, joista toinen selvästi tietää enemmän. Jos kuitenkin nyrkkeilyvalmentajani alkaisi antaa minulle ohjeita valaistumisen saavuttamiseen – saati sitten kehottaisi poistamaan sukukalleuteni – arvelisin hänen saaneen päähänsä muutaman iskun liikaa.
Georg Feuerstein (1947–2012) on käsitellyt valaistumisen problematiikkaa erinomaisessa esseessään The Shadow of the Enlightened Guru (1990). Feuersteinin johtoajatus on, että korkeiden tietoisuudentilojen saavuttaminen ei mitenkään korreloi persoonallisuuden kehityksen kanssa. ”Valaistunut” ihminen voi siis olla täynnä neurooseja, kaunaa, heikkouksia ja torjuttuja puolia – kaikkea sitä, mitä jungilainen psykologia kutsuu ”varjoksi”. Tässä mielessä valaistunut ihminen ei siis poikkea mitenkään kenestäkään muusta, hänellä on vain kokemus, joka useimmilta muilta puuttuu.
Feuerstein kirjoittaa, että jooga ja muut perinteiset valaistumisen menetelmät eivät ole pohjimmiltaan kiinnostuneita elämästä tässä todellisuudessa, vaan tähtäävät täydelliseen transsendenssiin, tämän maailman hylkäämiseen. Niiden teoriassa ja käytännössä ei olla kiinnostuneita eheän, tasapainoisen persoonallisuuden luomisesta – siis hyvästä elämästä – vaan puhtaan tietoisuuden kokemisesta. Feuerstein toteaa, että nykyisissä guruissa on kyllä useita valaistuneita, muttei yhtäkään persoonaltaan eheää.
Tämä tarkoittaa, että vaikka guruilla ja muilla henkisillä mestareilla olisikin korkeampaa tietoa (eikä ole mitään syytä olettaa, etteikö joillain olisi) se on aina sekoittuneena heidän enemmän tai vähemmän epätäydelliseen persoonaansa, heidän subjektiivisen yksilöllisyytensä suodattamaa. Heidän opetuksissaan voi olla totuuden siemeniä ja niistä voi olla apua monissa asioissa, mutta niihin ei voi luottaa sokeasti. Valaistuminen on kuin vieras maa, josta siellä käynyt kertoo omasta näkökulmastaan.
Tästä syystä joogan harjoittajan – tai kenenkään muunkaan – ei nähdäkseni tule koskaan luopua omasta yksilöllisestä vapaudestaan, arvostelukyvystään, järjestään ja intuitiostaan. Ei, vaikka joogaperinne sanoisi asiasta mitä. Ei, vaikka epävarmuus, olemassaolon kaoottisuus ja epätäydellisyys tuntuisivat kuinka pahalta. Ei tule koskaan lakata kyselemästä, kyseenalaistamasta ja muistamasta, mitä itse harjoituksella tavoittelee. On parempi seurata omaa järkeään, vaikka se veisikin harhaan – ainakin silloin tietää, miksi ja miten on sinne päätynyt.
Hei Matti, tosi hyvä kirjoitus ja olen suurimmalta osin samaa mieltä. Pari asiaa mietityttää kuitenkin. Olen antanut itseni ymmärtää (Månsin opetukset), että Guru on suomennettuna opettaja ja voi hyvinkin tarkoittaa pianonsoiton gurua tai ratsastuksen gurua. Länkkäri joogit varmaankin romantisoi helposti tätä nimitystä ja ajattelee gurun olevan täydellinen ja valaistunut, mutta onko näin esim Intiassa?? Vai onko hän vaan opettaja siinä missä muutkin opettajat?
Toinen asia on että kuinka nämä valovoimaiset gurut on vankina omassa käsityksessään itsestään? Kuinka paljon he oikeasti ovat ajattelleet saaneensa jumalaisen käskyn leikkauttaa ne pallit seuraajiltaan. En oikein jaksa uskoa että olisi vaan mustavalkoisesti hyviä ja pahoja guruja vaan kaikki on jotain siltä väliltä ja ovat myös itse omia uhrejaan.
Kiva olisi kuulla kommentit näihin mielipiteisiin.
Terve Paula! Kiitos viestistäsi. Tämän tekstin keskeinen pointti on se, että gurut ovat ihmisiä siinä missä muutkin. He eivät siis eroa mitenkään muista opettajista.
On monenlaisia guruja ja monenlaisia käsityksiä siitä, mikä heidän asemansa on. Eri perimyslinjoissa asia nähdään eri tavoin. Se, että gurua ajattelee yksinkertaisesti opettajana on mielestäni terveellinen ja hyödyllinen lähestymistapa. Juuri sitä yritän tällä tekstillä edistää.
Ajatus gurusta “jumalana” ei kuitenkaan ole pelkästään länsimainen vääristymä, vaan kumpuaa suoraan intialaisesta perinteestä. Adi Shankaran kirjoittama guru mantra kuuluu: “Guru Brahma, Guru Vishnu, Guru Devo Maheshwara; Guru Sakshat Param Brahma, Tasmai Shri Guravay Namah”, eli Guru on Brahma, Guru on Vishnu, Guru on Shiva. Guru on korkein jumaluus. Kumarran gurulle. Tämä esittää asian ja kritisoimani asenteen mielestäni varsin yksiselitteisesti. Gurun jumaluutta korostetaan myös puranoissa. Lisäksi esimerkiksi Amman seuraajat pitävät häntä korkeimman tietoisuuden ruumiillistumana.
Toinen ongelma on se, että myös sellaiset joogaopettajat, jotka eivät väitä olevansa valaistuneita, käyttävät – joko tiedostaen tai tietämättään – samaa retoriikkaa ja samoja metodeja, esimerkiksi puhumalla “antautumisesta”, estämällä kyseenalaistamisen ja luomalla hurmoksellista ilmapiiriä. Tämä tekee ihmisistä alttiita monenlaiselle manipulaatiolle. Vaikka mitään rikollista tai epäeettistä ei koskaan tapahtuisikaan, pidän sitä silti epäterveenä toimintamallina.
On aivan saman tekevää, uskooko guru itse saaneensa jumalaisen käskyn rikoksilleen, sillä hänen seuraajansa uskovat häneen ja tottelevat, kuin hän olisi saanut. Ongelma on siis se, että ihmiset uskovat sokeasti. Kysymykseni “kannattaako guruihin luottaa” viittaa siis siihen, että guruihin ei mielestäni kannata luottaa sen enempää kuin keneenkään muuhunkaan ihmiseen. Tietäviä, osaavia ja luotettavaksi osoittautuneita ihmisiä kannattaa kuunnella ja heiltä kannattaa oppia, mutta kukaan ei ole kritiikin ulottumattomissa, eikä ketään kannata uskoa sokeasti. “Valaistuminen” ei ole hyvän opettajan tae, eikä “valaistumattomuus” tee kenestäkään huonoa opettajaa.
Kiitos valaisevasta vastauksestasi. Olen täysin samaa mieltä, että kehenkään ei tule luottaa sokeasti vaan käyttää omaa harkintakykyä. Mietin vaan, että onko esim oikeudenkäyntiasiakirjoja julkaistu, missä “rikollisten ” gurujen psykologisia testejä olisi luettavissa. Onko todettu että he ovat tietoisesti ja tahallisesti pyrkineet vaan omaan etuuteen vai ovatko he olleet “syyntakeettomassa tilassa”. No ethän tietenkään ole voinut niitä kaikkia kahlata läpi, mutta onko tullut eteen tapauksia joissa guru olisi päästetty vapaaksi?