Täma kirjoitus on alunperin julkaistu Ananda-lehden numerossa 2/2017.
Sanalle dharma ei löydy suoraa käännöstä mistään länsimaisesta kielestä. Se on sanskritia ja tarkoittaa koko kosmoksen luonnollista järjestystä. Dharma näyttelee tärkeää osaa myös joogan maailmankuvassa, mutta mitä se oikeastaan merkitsee?
Bhagavadgitan ehkä siteeratuin säepari kuuluu: ”Parempi on hoitaa omat tehtävänsä epätäydellisesti kuin toiselle kuuluva osa täydellisesti.” Tähän nykyjoogienkin suosimaan toteamukseen törmää usein esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, jossa tehtävien hoitaminen on kuitenkin usein käännetty oman polkunsa kulkemiseksi.
Sanskritin sana, jota ”omasta tehtävästä” tai ”omasta polusta” käytetään, on svadharma. Sva-etuliite tarkoittaa omaa tai itseä. Dharma puolestaan viittaa intialaisen kulttuurin ehkä tärkeimpään käsitteeseen, koko maailmankaikkeutta kannattelevaan ”kosmiseen lakiin”. Bhagavadgitan toteamuksen taustalla on siis ajatus, että jokaisella ihmisellä on paikkansa maailmankaikkeuden järjestyksessä; oma elämän tarkoituksensa, jonka seuraaminen on korkein mahdollinen hyve.
Mutta millaisessa yhteydessä tämä syvällinen toteamus on alun perin esitetty? Säeparia edeltävät säkeistöt kuvaavat muinaisen Intian neljää säätyä (varna) ja niihin perinteisesti liitettyjä ominaisuuksia. ”Oman juttunsa tekemisen” sijaan teksti viittaakin käsitykseen, että ihmisellä on paitsi sisäinen olemuksensa, myös ennalta määrätty paikkansa yhteiskunnassa. Merkitseekö ”oman dharmansa seuraaminen” siis postmodernia individualismia vai sosiaalista konformismia?
Ikuinen laki
Sanskritin sana dharma on peräisin juuresta dhr, joka tarkoittaa kannattelemista tai ylläpitämistä. Dharma voidaan siis kääntää muotoon ”se, joka kannattelee”. Perinteisesti dharmalla onkin Intiassa viitattu toimintaan, jonka katsotaan paitsi ilmentävän, myös ylläpitävän kosmoksen luonnollista järjestystä ja mahdollistavan harmonisen elämän maailmassa.
Kosmisella tasolla dharma tarkoittaa maailmankaikkeuden ”luonnollisen järjestyksen” (rita) mukaista toimintaa. Yhteiskunnassa sitä ovat perinteisesti ilmentäneet neljä säätyä (varna): papisto, soturit, kauppiaat ja työläiset. Sosiaalisella tasolla dharma liittyy kullekin säädylle ominaisten velvollisuuksien noudattamiseen. Yksilön elämässä dharmaa puolestaan ilmentävät neljä elämänvaihetta (ashrama), niihin kuuluvat päämäärät (purusha artha), sekä eettinen toiminta.
Dharmaan perustuva yhteiskuntarakenne samastetaan usein ”kastilaitokseen”, joka on eurooppalaisten nimitys neljän säädyn ja lukemattomien klaanien tai heimojen (jati) muodostamalle perinteiselle intialaiselle yhteiskunnalle. Siinä missä jati määräytyy syntyperän mukaan, valikoituu varna henkilökohtaisten taipumusten mukaan. Muinaisessa Intiassa ihminen päätyi pappien, soturien, kauppiaiden tai työläisten säätyyn luontaisten kykyjensä, eli svadharmansa perusteella.
Vaikka dharma on universaali, se ei ole kaikille sama. Esimerkiksi opiskelijan dharma on perinteisen käsityksen mukaan erilainen kuin perheellisen, papin erilainen kuin kauppiaan, miehen erilainen kuin naisen. Velvollisuudet ja rajoitukset myös kasvavat sitä mukaa, mitä korkeammalle säätyjen symbolisessa hierarkiassa edetään. Bramiinipapin elämä ja kontaktit muiden ihmisten kanssa ovat äärimmäisen säädeltyjä, kun taas työläisiä eivät juuri elämäntapaa koskevat rajoitteet paina. On tärkeää huomata, että kyse on metafysiikkaan perustuvasta hierarkiasta. Bramiinit ovat arvoasteikon huipulla, koska he pyrkivät mahdollisimman puhtaaseen, henkiseen elämään. Poliittinen ja taloudellinen valta on sen sijaan sotureilla ja kauppiailla.
Järjestys ja kaaos
Filosofisena ideana dharma luo kuvan harmonisesta ja järjestyneestä kosmoksesta, jossa kaikella on paikkansa. Muinainen intialainen yhteiskunta ei kuitenkaan sulkenut silmiään todellisuuden nurjilta puolilta. Dharmaan perustuva käsitys todellisuudesta ei ole staattinen: niin maailmankaikkeus, yhteiskunta kuin ihminenkin ovat itseään sääteleviä dynaamisia systeemejä, joissa vastavoimat käyvät loputonta kamppailua toistensa kanssa.
Dharman, eli oikean järjestyksen lisäksi on siis olemassa adharma, epäjärjestys tai kaaos. Intialaisissa myyteissä dharmaa ilmentävät jumalat (deva), adharmaa demonit (asura). Esimerkiksi Bhagavatapurana kertoo, miten näiden kahden vastavoiman välinen köydenveto maailmanvuoren ympärillä synnyttää sekä kaiken tuhoavan myrkyn, että kuolemattomuuden nektarin.
Myös Bhagavadgitan kehystarinan muodostava Pandava- ja Kaurava-sukujen myyttinen taistelu ilmentää dharman ja adharman välistä kamppailua. Juuri tämän taistelun keskellä prinssi Arjuna vastaanottaa Krishnalta opetuksen joogasta, joka kehottaa häntä seuraamaan omaa polkuaan, eli toteuttamaan omaa soturin dharmaansa.
Vaikka dharma on ikuinen ja muuttumaton, ihmiskunnan suhde dharmaan on muuttunut aikakausien kuluessa. Perinteisen intialaisen historiakäsityksen mukaan maailmankaikkeus käy läpi neljä aikakautta (yuga). Manun laeissa neljän yugan jakson kerrotaan kestävän 12 000 vuotta. Kukin kausi on edellistä lyhyempi ja parhaillaan ihmiskunta elää niistä viimeistä, kali yugaa, jonka nimi tarkoittaa kiistojen aikakautta.
Näiden neljän kauden suhdetta dharmaan kuvataan Intialaisissa kirjoituksissa näin: Satya yugan aikana dharmaa symboloiva lehmä seisoo tukevasti kaikilla neljällä jalalla, eikä sitä tarvitse kannatella. Treta yugalla tasapaino on jo heikompi, sillä lehmä seisoo vain kolmella jalalla ja tarvitsee tuekseen rituaaleja. Dvapara yugalla dharma tasapainottelee kahden jalan varassa ja lopulta kali yugan saapuessa se horjuu yhden ainoan jalan varassa. Tällöin kukaan ei edes yritä ylläpitää kosmista järjestystä ja maailma natisee liitoksissaan. Kali yugan lopussa vanha maailma tuhoutuu ja uusi syntyy. Sykli alkaa alusta.
Sorron vai vapauden järjestelmä?
Useimmille moderneille länsimaalaisille ajatus kosmisesta järjestyksestä, sen mukaisesti järjestetystä yhteiskunnasta ja syklisestä historiasta vaikuttavat todennäköisesti epämiellyttäviltä. Olemme oppineet ajattelemaan, että muutamia luonnonlakeja lukuun ottamatta maailmankaikkeudessa ei ole sisäistä järjestystä, että kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia, ja että ihmiskunnan historia ilmentää jatkuvaa edistystä ja kehitystä.
Tästä valistuksenjälkeisestä näkökulmasta dharma näyttäytyy mielivaltaisena sääntökokoelmana, joka pakottaa ihmiset ennalta määrättyihin rooleihin, oikeuttaa epätasa-arvon ja luo sosiaalista apatiaa. Aivan kuten Platonin Valtion monisyinen filosofia on viime vuosikymmeninä typistetty totalitarismin oppikirjaksi, pidetään perinteistä intialaista yhteiskuntaa useimmiten pelkkänä sorron mekanismina. Mikäli maailmankuvamme on vailla metafyysistä ulottuvuutta, tämä on toki johdonmukaista.
Kaikki eivät kuitenkaan allekirjoita tätä näkökulmaa. Hindut eri puolilla maailmaa pitävät dharmaa korkeimpana ihanteenaan ja yrittävät parhaansa mukaan mukautua siihen. Mikään ei estä noudattamasta vaikkapa tiettyyn varnaan kuuluvia puhtaussääntöjä modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa. Esimerkiksi Krishna-liikkeen kanta on, että dharman noudattaminen tarkoittaa yksinkertaisesti nyky-yhteiskunnan lakien ja sääntöjen mukaista elämää – ainakin silloin kun se ei ole räikeästi ristiriidassa pyhien tekstien kanssa.
Modernissa maailmassa dharma kuitenkin helposti typistyy abstraktiksi sääntökokoelmaksi. Sir John Woodroffe, eräs 1900-luvun alkupuolen merkittävimmistä tantratutkijoista, sitä vastoin esittää, että dharma ei pohjimmiltaan ole mikään ulkoa määrätty ohjenuora, vaan kaikkien asioiden luonnollinen tila. Kun ihminen oppii tuntemaan itsensä esimerkiksi joogan avulla ja vapautuu harhoistaan, hän mukautuu dharman kosmiseen järjestykseen.
Ranskalainen indologi Alain Daniélou on puolestaan esittänyt samankaltaisen, modernia lukijaa ravisuttavan näkemyksen: entä jos varnan, ashraman ja dharman periaatteita noudattava yhteiskunta ei olekaan sorron järjestelmä, vaan päinvastoin perustuukin ihmisten erilaisuuden ja monimuotoisuuden vaalimiseen? Entä jos ne rakenteet, jotka meille näyttäytyvät epätasa-arvoisina, ovatkin olemassa taatakseen erilaisille ihmisryhmille parhaan mahdollisuuden toteuttaa omaa todellista olemustaan?
Mitä voimme oppia dharmasta?
Totta kai on selvää, että niin 1900-luvun indologien kuin muinaisten tekstienkin kuvaukset dharman toteutumisesta ovat ihanteellisia. Dharmaa koskevat käsitykset ovat aina olleet moninaisia ja kiisteltyjä. Sen nimissä on epäilemättä oikeutettu paljon inhimillistä kärsimystä. Etääntyminen dharmasta on huolettanut intialaisia oppineita jo vuosituhansia ja voi olla, että satya yuga, jolloin kosminen järjestys säilyi ilman apua, on ollut olemassa ainoastaan bramiinipappien mielikuvituksessa.
Mitä dharma voisi sitten tarkoittaa länsimaiselle nykyjoogille? Harva ajattelee kosmista järjestystä julkaistessaan Facebookissa sitaatin ”oman polkunsa kulkemisesta”. Totuus kuitenkin on, että svadharmassa on kyse jostain paljon syvällisemmästä kuin ”oman juttunsa tekemisestä”. Mikäli näistä ulottuvuuksista ei välitä, miksi edes vaivautua siteeraamaan joogafilosofian klassikkoa?
Vaikka sitä on lähes mahdotonta uskoa nykyisin, jooga on pohjimmiltaan metafyysinen systeemi. Sen käsitykset todellisuudesta ja ihmisestä on äärimmäisen vaikea sovittaa yhteen niin tieteellisen materialismin kuin siitä kumpuavan postmodernin individualisminkin kanssa. Se, että joogan menetelmiä ja klassisia tekstejä on eri aikoina tulkittu eri tavoin, ei poista tätä tosiseikkaa. Jos vähänkään raaputamme nykyjoogan siloteltua pintaa, törmäämme väistämättä käsitteisiin ja oppeihin, jotka haastavat nykyihmisen maailmankuvan. Dharma on yksi tällainen.
Samalla on selvää, etteivät jooga tai Bhagavadgitan siteeraaminen myöskään edellytä hinduksi kääntymistä. Käsitys dharmasta ei ole intialaisen kulttuurin yksityisomaisuutta. Esimerkiksi kiinalainen tao, muinaisegyptiläinen maat ja baltialainen darna ilmentävät aivan samanlaista orgaanista käsitystä maailman ja ihmisen suhteesta. Kuten René Guénon on todennut, myös muinaiseurooppalaiset käsitykset maailmanpuusta tai -pylväästä voidaan nähdä samankaltaisen maailmankuvan ilmentyminä.
Joogasta puhutaan kokonaisvaltaisena harjoituksena, jonka päämääränä on yhteys. Juuri tätä dharma ja muut edellä kuvatut käsitykset ilmentävät. Kuten joogassa, myöskään dharmassa ei ole kyse uskosta. Se ei ole abstraktio tai dogmi. Dharman merkityksen ja siihen liittyvien ongelmien pohtiminen voi johtaa syvempään ymmärrykseen paitsi joogasta, myös omasta itsestämme ja maailmasta. Se voi auttaa meitä laajentamaan käsityksiämme ja ehkä jopa tarjota toisenlaisen tavan katsoa maailmaa.
Kaikista hyvistä puolistaan huolimatta moderni maailma ruokkii käsitystä, että ihminen on juureton yksikkö; vailla tarkoitusta oleva biologinen robotti. Kulttuuri nähdään valtarakenteita ylläpitävänä sumuverhona, joka piilottaa taakseen loputtoman taistelun vallasta ja resursseista. Merkitys typistetään kielellisiin konstruktioihin. Kaikki inhimillisen toiminnan alueet alistetaan materiaalisen hyödyn tavoittelulle. Entä, jos jokaisella ihmisellä olisikin muuttumaton olemus, tarkoitus elämässä ja paikka maailmassa? Entä, jos elämänvaiheet ja -alueet toimisivat niille parhaiten sopivien sääntöjen mukaan? Ehkä ihminen on jotain muutakin kuin kuluttaja? Ehkä elämässä on lopulta kyse jostain muusta kuin yksilöllisen nautinnon maksimoimisesta?
Tällä kaikella on myös globaaleja ulottuvuuksia. Modernia maailmaa hallitsee usko rajattomaan kasvuun ja jatkuvaan kehitykseen. Ajatellaan, että maailma on olemassa ihmistä varten ja että ihmiskunnan historia on jatkuvaa voittokulkua kohti parempaa maailmaa. Tämä ”edistyksen myytti” on kuitenkin johtanut meidät tilanteeseen, jossa elämäntapamme on jo ylittänyt maapallon kantokyvyn. Luonnon ja kulttuurien moninaisuus supistuu päivä päivältä. Selvää on, että menneisyyteen ei ole enää paluuta. Mutta ehkäpä jatkuvan ”eteenpäin menemisen” ja ”taantumuksen” torjumisen sijaan olisi syytä pysähtyä miettimään, millainen voisi olla ikuiseen kiertokulkuun perustuva, orgaanisesti toimiva ja tasapainoinen yhteiskunta tässä ja nyt?