Mitä on joogasivistys?

Tämä artikkeli on alunperin julkaistu Ananda-lehden numerossa 3/2019

Jooga muuttuu. Tarvitaan uutta, moniulotteista tapaa hahmottaa, mitä jooga on ja mitkä ovat sen mahdollisuudet – tarvitaan joogasivistystä.

2010-luvun myötä uusi sivu on kääntynyt joogan historiassa.  1800-luvulla jooga kuin sattumalta pelastui unohdukselta ja siitä kasvoi intialaisten uuden kulttuurisen itseymmärryksen symboli. 1900-lukua puolestaan leimasivat joogan globalisoituminen ja muuttuminen uskonnollisesta mystiikasta terveyden ja hyvinvoinnin välineeksi. Mutta mitä tapahtui uuden vuosituhannen toisella vuosikymmenellä?

Joogan kansainvälisessä voittokulussa keskeistä osaa näytteli kourallinen joogaguruja, jotka tahoillaan uudistivat joogaa ja joiden länsimaiset oppilaat levittivät mestariensa sanomaa kotimaissaan. Tirumalai Krishnamacharya (1888–1989), Swami Sivananda (1887–1963), Paramahansa Yogananda (1893–1952), Indra Devi (1899–2002), B. K. S. Iyengar (1918–2014), Pattabhi Jois (1915–2009) ja T. K. V. Desikachar (1938–2016) olivat kaikki kansainvälisen joogailmiön keskeisiä arkkitehtejä. Heidän juurensa olivat syvällä intialaisessa kulttuurissa ja joogisissa perimyslinjoissa. Silti he itse olivat modernin maailman kasvatteja ja kurottivat työllään kauas tulevaisuuteen.

2010-luvun lähetessä loppuaan kaikki 1900-luvun merkittävät joogagurut ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen. Tietenkään heidän opetuksensa eivät ole mihinkään kadonneet. Lukemattomat oppilaat jatkavat gurujensa työtä. Lisäksi suurempia ja pienempiä mestareita on tänä päivänä mahdollisesti enemmän kuin koskaan. Mutta tässä saattaakin piillä tämän päivän joogailmiön suurin ero aiempaan verrattuna: gurujen, joogasuuntausten ja harjoittajien ennennäkemättömän suuri määrä pienentää kunkin yksittäisen gurun ja suuntauksen vaikutusta.

Perimyslinjojen jälkeinen aika

Joogan nykyisen suosion kannalta karismaattisia guruhahmoja ja heidän perimyslinjojaan suurempi merkitys tuntuu olevan sillä, että joogan asanaharjoitusta brändätään yhä uusille kohderyhmille. Joogaa yhdistellään muihin lajeihin. Sitä tuodaan uusiin ympäristöihin, puetaan uudenlaisiin vaatteisiin, siitä puhutaan uusilla tavoilla.

Tässä prosessissa liikkeellepanevana voimana eivät ole perinteeseen nojaavat hengelliset auktoriteetit ja perinteiset koulukunnat, vaan yksittäiset joogaopettajat, joiden osaaminen perustuu laaja-alaiseen opiskeluun niin joogan kuin muidenkin harjoitteiden parissa. Nykyinen joogaopettaja on enemmänkin asiantuntija kuin hengellinen mestari. Yhä harvemmat harjoittajat seuraavat vain yhtä opettajaa ja sitoutuvat vain yhteen joogatyyliin.

Joogatutkija Theodora Wildcroft on kutsunut joogan valtavirran erkanemista gurujen auktoriteetista ja tiukasta koulukuntiin sitoutumisesta ”perimyslinjojen jälkeiseksi joogaksi” (Post-Lineage Yoga). Perinteisesti harjoituksen siirtyminen perimyslinjan sisällä on ollut tae sen autenttisuudesta. Nykyjoogeista yhä useampi on kuitenkin opiskellut useamman kuin yhden perimyslinjan harjoitusta ja monet myös yhdistävät opetukseensa ja harjoitukseensa täysin joogan ulkopuolelta omaksumiaan asioita. Autenttisuus ja auktoriteetti perustuvat – ainakin teoriassa – osaamiseen ja tuloksiin pikemmin kuin perinteeseen.

Perimyslinjojen jälkeinen jooga on puhtaasti kuvaileva termi. Se toteaa, mihin suuntaan jooga on viime vuosikymmeninä kehittynyt ja todennäköisesti kehittymässä. Se ei tee arvoasetelmaa perimyslinja jatkavan ja niistä irtaantuneen joogan välille, ainoastaan toteaa niiden välisen eron. Tästä huolimatta Wildcroftin oivallus on joissakin piireissä nähty hyökkäyksenä ”perinteistä joogaa” kohtaan.

Näyttääkin siltä, että joogan kenttä on jakautunut kahtia niihin, jotka haluavat pitää tiukasti kiinni jonkin tietyn gurun tai koulukunnan opetuksista ja niihin, joiden mielestä jooga voi olla käytännössä mitä tahansa. Kuten kaikilla muilla inhimillisen toiminnan alueilla, näiden kahden ääripään väliin mahtuu monen asteisia, enemmän tai vähemmän tolkullisia näkemyksiä, sekä puhdasta välinpitämättömyyttä mistään muusta kuin omasta harjoituksesta.

Joogaa ajassa ja tilassa

Vaikka joogan juuret ovat kaukana muinaisuudessa, se ei ole ajaton ja muuttumaton ilmiö. Se, mitä joogalla on aikojen kuluessa tarkoitettu, miten sitä on harjoitettu ja mitä sillä on tavoiteltu, on muuttunut moneen kertaan. Samoin on muuttunut se, millaisia ihanteita ja huolenaiheita joogaan kohdistetaan ja millaiset mielikuvat joogan harjoittajista vallitsevat.

Intiassa joogaa on määritelty suhteessa maan kotoperäisiin uskonnollisiin perinteisiin. Varhaisimmissa muodoissaan jooga esitetään harvoille ja valituille sopivana, yksilöllisenä polkuna erotuksena valtavirran kollektiivisesta uskonnonharjoituksesta. Myöhemmin jooga määriteltiin suhteessa islamiin, kristinuskoon, länsimaiseen filosofiaan ja luonnontieteisiin. 1900-luvulla siitä tuli Intian kansallisen identiteetin symboli. Länsimaissa joogaa on puolestaan pyritty esittämään tavoilla, joka toisaalta korostaa sen tieteellisyyttä, toisaalta yhteensopivuutta kristillisen perinteen kanssa. Joogan kaupallistumisen myötä tyypilliseksi on muodostunut puhetapa, jonka mukaan ”jooga sopii kaikille”.

Ulkopuolelta jooga on nähty esimerkiksi uhkana (etenkin naisten) moraalille, mielenterveydelle ja kristinuskolle. 2000-luvun taitteessa huomio kiinnittyi asanaharjoituksen aiheuttamiin loukkaantumisiin. Nyt keskustelu puolestaan keskittyy kulttuurisen omimisen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kysymyksiin. Kaikki nämä huolenaiheet kertovat enemmän joogaa ympäröivästä kulttuurista kuin joogasta itsestään. Ne ovat samalla tavoin mielivaltaisia varjoja, jotka heijastavat sitä aikaa ja laajempaa ympäristöä, jossa joogaa harjoitetaan.

2000-luvun myötä myös joogan humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus lähtivät uuteen kasvuun. 2010-luvun lähestyessä loppuaan modernin joogan tutkimus on vakiinnuttanut asemansa monitieteisenä tutkimuskenttänä, joka on aktiivisesti vuorovaikutuksessa joogan opettajien ja harjoittajien kanssa. Näyttääkin siltä, että tämänhetkistä joogailmiötä määrittää kasvavassa määrin tietoisuus joogasta historiallisena ja kulttuurisena ilmiönä. Tämä mahdollistaa joogan uudenlaisen, etääntyneemmän tarkastelun.

Moniulotteinen jooga

Edellä olevan pohjustuksen tavoitteena on ollut kuvata, millaisia käsityksiä joogasta nykymaailmassa vallitsee ja millaisiin keskusteluihin se kytkeytyy. Joogasta ei ole nykypäivänä enää mahdollista puhua pelkästään intialaisen uskonnollisuuden tai edes idän ja lännen kohtaamisen kontekstissa. On mahdotonta löytää minkäänlaista muuttumatonta ydintä, joka esimerkiksi yhdistäisi Patanjalin Joogasutran filosofian ja kaikki nykyiset asanapainotteiset joogamuodot. Suurimmalla osalla joogan opettajista ja harjoittajista ei ole mitään tekemistä Intian tai sen uskonnollisten perinteiden kanssa. Kuitenkin ajatus joogasta puhtaasti maallistuneena ja historiattomana liikuntamuotona on yhtä lailla mahdoton. Niin kauan kuin sana ”jooga” kulkee harjoituksen mukana, se kietoutuu osaksi vuosituhansien mittaista, globaalia ideoiden ja käytäntöjen rihmastoa.

Yksittäinen joogan harjoittaja kuitenkin tarkastelee joogaa ennen kaikkea oman harjoituksensa kautta. Vaikka onkin yhä tyypillisempää, että joogan harrastajat harjoittavat useampaa kuin yhtä joogatyyliä, on harjoitettu jooga aina jotain tiettyä joogaa, ei ”joogaa yleensä”. Moniulotteinen ja -ilmeinen joogailmiö on abstraktio, joka on johdettu lukemattomista konkreettisista tavoista ”tehdä joogaa”. Kuten muissakin kulttuurin tason asioissa, moninaisuutta voi olla olemassa ainoastaan selvärajaisten, konkreettisten ilmenemismuotojen kautta.

Samaan aikaan on tiedostettava, että joogaa ei harjoiteta tyhjiössä, vaan tietyssä historiallisessa, kulttuurisessa, sosiaalisessa ja maantieteellisessä tilanteessa. Jooga ei ole pelkkä harjoitus tässä ja nyt, vaan osa laajempaa historiallista ja kulttuurista verkostoa. Kaikki maailmassa harjoitettu jooga on suhteessa myös kaikkeen muuhun harjoitettuun joogaan.  Siksi – vaikka se saattaakin vaikuttaa houkuttelevalta – ei linnoittautuminen oman harjoituksen aitouden ja parhauden turviin ole kestävä ratkaisu. Mutta ei sitä ole myöskään joogan sisäisen moninaisuuden ja ristiriitaisuuden sivuuttaminen olankohautuksella. Kaikki jooga ei ole samaa.

Jotta jooga voisi olla jotain muuta kuin menneisyyteen takertunutta ja historiallisesti kestämätöntä traditionalismia tai pinnallista ja harmitonta hyvän mielen jumppaa, tarvitaan uudenlaista, moniulotteista lähestymistapaa. Sellaista, joka on juurtunut konkreettiseen joogaharjoitukseen, joka ottaa huomioon joogan filosofisen ja maailmankuvallisen ulottuvuuden, ja joka ammentaa yhä kasvavasta joogaa koskevasta tutkimustiedosta. Tällainen lähestymistapa palvelisi niin perinteisten joogasuuntausten omistautuneita harjoittajia kuin joogaan välittömämmin ja vapaamuotoisemmin suhtautuvia. Tarvitaan joogasivistystä.

Mitä on joogasivistys?

Kutsun joogan teorian ja käytännön, perinteen, historian ja monimuotoisuuden huomioivaa lähestymistapaa joogasivistykseksi. Sana ’sivistys’ saattaa, etenkin joogan yhteydessä, synnyttää omituisia mielikuvia – ehkä se kalskahtaa elitistiseltä. Aikana, jota kiinnostaa enemmän tasapäisyys kuin totuus, joka arvostaa enemmän määrää kuin laatua, yhdistyy sivistys ennen kaikkea epäkäytännölliseen ja usein eksklusiiviseen kirjatietoon.

Oikeastaan asia on juuri päinvastoin. Vuonna 1991 Martti Rapola kirjoitti Kielikello-lehdessä, että sivistys ”tulee näkyviin paitsi tiedollisen ja taidollisen myös esteettisen ja aineellisen tason nousuna sekä tunne-elämän ja sosiaalisen suhtautumisen, käyttäytymisen jalostumisena. Se saattaa olla sisäistä, maailmankatsomusta ja vakaumusta perustavaa, mutta sillä voidaan ymmärtää pelkästään ulkonaistakin, muotojen ja tapojen säännöttymistä ja hienostumista.”

Sivistys siis tarkoittaa eräänlaista jalostumista, joka tapahtuu useilla eri tasoilla: tiedon, taidon, herkkyyden, ulkoisten olosuhteiden ja käyttäytymisen tasolla. Sivistynyt ihminen paitsi tietää paljon, hän osaa myös soveltaa tietojaan käytäntöön, arvioida uutta tietoa ja tilanteita, sekä suhtautua avarakatseisesti kohtaamiinsa ilmiöihin. Sivistys ei ole rikkiviisautta; sivistynyt ihminen ei eksy irrallisen knoppitiedon suohon. Päinvastoin, hän osaa tehdä perusteltuja arvostelmia, erottaa tärkeän tarpeettomasta ja hyödyllisen haitallisesta. Hän ei kuitenkaan ole dogmaattinen, vaan on avoin myös uudelle tiedolle ja toisenlaisille näkemyksille.

Juuri tällaista jalostumista myös nykyinen joogakenttä kaipaa. Olipa kyseessä sitten jonkin perinteisen joogakoulun, modernin gurun tai viimeisimmän trendijoogan harjoittaja, joogasivistys voi ainoastaan rikastuttaa hänen kokemustaan joogasta. Ainoastaan joogasivistyksen kautta ihmisen on mahdollista hahmottaa, mitä jooga oikeastaan on, mitä sillä on mahdollista saavuttaa, millaisia menetelmiä siihen sisältyy, ja miten jokin tietty joogasuuntaus sijoittuu joogan historialliseen jatkumoon ja kulttuuriseen kenttään.